Lentämisen (ja sen lopettamisen) tuskasta

Työkaveri kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten suhtaudun lentämiseen.

Hän tiesi, että olen aloittanut POWin hallituksessa ja että vastuullinen matkailu on ollut tärkeä asia minulle jo pitkään. Olen aikoinani ollut töissä matkailulehti Mondossa ja siellä ollessani kirjoitin kollegani Kati Kelolan kanssa Vastuullisen matkailijan käsikirjan.

Kun kirja ilmestyi vuonna 2009, lentämisestä puhuttiin paljonkin. Silloin oli kovasti pinnalla lentojen kompensointi. Kirjoitimme, että vapaaehtoinen lentomaksukauppa käy kuumana.

Olimme jo silloin, lähes kymmenen vuotta sitten, havahtuneet siihen, että lentäminen on kestämättömällä tasolla. Halpalentoyhtiöt olivat tulleet vauhdilla markkinoille – ja ihmiset alkoivat pyrähdellä viikonloppureissuille Euroopan kaupunkeihin ja kauemmaskin, viikonlopuksi mennään jopa New Yorkiin tai Hongkongiin. Mitäs aikaerosta!

Kun annoimme kirjasta haastatteluja, hoimme samoja lauseita: älä lennä, jos ei ole pakollista. Matkusta hitaammin. Matkusta harvemmin. Kun matkustat, ole perillä pidempään. Leiki 80-lukua, jolloin reissuja ei todellakaan tehty joka vuosi. Silloin matkailu oli oikeasti harvinaista herkkua.

Nyt voi tietenkin todeta, että lentomatkailu ei ole meille missään määrin harvinaista herkkua. Päinvastoin! Vaikka varsinkin tänä syksynä ilmastonmuutoskeskustelu pauhaa kovempaa kuin koskaan aiemmin, lentämisestä emme tingi. Lentomatkustajien määrä vain kasvaa kasvamistaan. Ymmärtäähän ne syyt: jos joskus pohdittiin, että etelänloma pitäisi olla jopa Kelan tukemaa, koska sillä olisi meille niin suuri mielenterveydellinen vaikutus, on selvää, että irtiotto arjesta ja pimeydestä on hirveän tärkeää.

Vai onko sittenkään?

Palaan keskusteluun työkaverini kanssa. Vastasin, että kyllä, minulla on tosi ongelmallinen suhtautuminen lentämiseen nykyisin. Silloin kun teimme Vastuullisen matkailijan käsikirjan, päätin etten lennä omalla rahalla enää kotimaassa. Se päätös on pitänyt. Olen vain pari kertaa lentänyt Suomessa työmatkan myötä.

Viime vuosina ollaan lennetty perheeni kanssa muutenkin tosi vähän. Perheenä viimeksi kaksi vuotta sitten Kööpenhaminaan. Lentämisen vähentämistä on auttanut kummasti se, että ei ole ollut oikein matkustusbudjettiakaan. Jos se olisi ollut pelkästä ekologisesta itsekurista kiinni, en usko, että oltaisiin onnistuttu näin hyvin.

Paineet ovat nimittäin kovat. Varsinkin kouluikäiset lapsemme kärttävät lentomatkoja todella paljon. Se on se perinteinen: KAIKKI muutkin menevät Thaimaahan. Siinä paineessa vaatii paljon vahvuutta selittää heille, että tiedättekö lapset, ettei paras lomailu ole välttämättä sitä, että matkustetaan. Paras lomailu on sitä, että ollaan lomalla eli vapaalla. Ja olisi muuten hyvä lomailla siten, että ei kuormitettaisi niin hirveästi ympäristöä.

Emme kuitenkaan aio jäädä lomillamme pelkästään kotiin. Aiomme vain matkustaa harkitummin. Tänä talvena menemme laivalla ja autolla Åreen. Se ei ole täydellistä ilmaston kannalta, mutta päästöt ovat kuitenkin vähemmät kuin jos lentäisimme vaikkapa Alpeille.

Lentämisen vähentäminen on tuskallinen kysymys. Työkaveri pohti sitä, miten kokee huonoa omaatuntoa siitä, että joutuu lentämään Madridiin tyttärensä luokse. Junalla ja laivalla matkustaminen kun on vielä vain yksinkertaisesti aivan liian aikaa vievää. Ahdistuksen ymmärtää, sillä näiden matkojen merkitys on iso.

Ehkä tässä on juuri se juju, jolla voisimme matkojamme vähentää tulevaisuudessa. Se, että miettii, mikä on oikeasti kaikkein merkityksellisintä. Matkustaminen on niin halpaa, että tulee tehtyä senkin suhteen heräteostoksia. Niitä ei kuitenkaan oikein enää voisi tehdä, sillä sitä meidän maapallo ei yksinkertaisesti kestä.

Yhdestä asiasta olimme työkaverini lentokeskustelussamme samaa mieltä: kumpikaan ei enää kehtaisi laittaa someen kuohuviinilasiskoolauskuvaa lentokentältä.

Se kertoo minusta siitä, että omassa mielessä matka harkitumpaan reissaamiseen on jo pitkällä. Toivottavasti tämä fiilis on yhä useammalla meistä!